Kolumbiassa oltiin tossa viikon verran ja lähdetään jo mielellään pois... Mentiin sinne moikkaamaan mun yhtä vaihtarikaveria mikä oli tietty ajatuksena tosi kiva, päästiin paikalliseen kotiin yöksi ja oli paikalliset oppaatkin sitten. No, sanotaan vaikka niin että todellisuus oli vähän muuta!
Tää poika on aivan ihana ihminen ja samoin sen poikaystävä ja perhe ja koti tosi kivoja, Medellínissä eli maan toiseksi isoimmassa kaupungissa. Kolumbialainen tapa hoitaa asiat osoittui vaan kyllä tuntemistani neljästä lattarimaasta (Peru, Bolivia, Ecuador, Kolumbia) kaikista vaikeimmaksi - siellä säätö ja häsläys tuntuivat olevan niin olennainen osa mitä tahansa asiaa että oli meillä suomalaisilla järjestyksen ihmisillä kuppi nurin oikeastaan tauotta.
Ja kun törmättiin yhteensä kuuteen (!!) muuhun suomalaiseen niin oli aikamoinen avautuminen kaikilta kulttuurieroista haha! Toki me matkustetaan että opittais muista kulttuureista eli siinä mielessä oli aivan erittäin onnistunut reissu, opittiin todella kantapään kautta että kyllä meille Euroopassa moni asia on niin helppoa. Kuten yhet suomalaiset rannalla tapaamamme äijät sen sanoi - ’vaikka kuinka yrittäis tehä kaiken niin vituilleen ku ikinä pystyy ei silti onnistuis tekee asioista niin vaikeita’.
Lähdettiin ihan pikkuasioista - aamupalan tekeminen kesti kaksi tuntia (en oikeesti tiedä mihin se aika kului, mietittiin että liikkuuko kellot neljä kertaa hitaammin vai mikä siinä oli), lähteminen minnekään ei tietenkään tapahtunut pariin tuntiin sovitusta ajasta, pitkän matkan bussissa tarvii kolme eri lippua antaa kuljettajalle ja kaikkialla muutenkin ihan älyttömästi turhia ammatteja, jonoja ja lipukkeita ja kaavakkeita täytettävänä - sitten isompiin asioihin eli kun bussiliput on ostettu tietylle bussille, se bussi vaan ajaa ohi ja menee seuraavalle asemalle, sä juokset henkes edestä läpsyköissä perään että meitä tulis nää 5 henkeä rinkkojen kanssa kun on kerran liput maksettu tältä pysäkiltä; sama veneen kanssa kun on liput ostettu ja vene menee kuulemma rikki, meidät voidaan jättää saarelle keskelle ei mitään kun muiden veneiden kuskeja ei vaan huvita ottaa meitä kyytiin, kerjäät tyyliin polvillas ettet voi jäädä sinne keskelle ei mitään kansallispuistoon; paras oli heti ekana päivänä kun mentiin rahaa vaihtamaan pankkiin ja meni lähemmäs tunti ennen kuin oltiin kaikki kymmenen lomaketta täytetty eli tuntui jo kuin ois jotain asuntolainaa hakemassa kun niin vaikeeta se oli, siis parinsadan dollarin vaihtaminen; kyllä siis niin monta kertaa revittiin pelihousuja kuin viikon aikana ehtii. Että silleen ei aina ollut niin rentoutunut lomafiilis kuin ois Karibian rannoilla voinut olettaa ha ha!
Siispä suuntaamme onnellisina kaksistaan eteenpäin ja tästä lähtien ei juuri oo lentoja paitsi kotiin joten ei olla riippuvaisia päivämääristä - vaikka nicaragualainen bussi ei tulis tai Guatemalassa juututtais temppeleille moneks päiväks ei ois niin vakavaa. Aiotaan mennä saarelle riippukeinuun ja olla vaan, ilman että täytyy koko ajan itse suunnitella jotain ja häslätä paikallisten kanssa. Me siis jouduttiin turisteina keksimään ihan kaikki missä on bussiterminaalit ja minne mennään, kolumbialaiset pisti ehkä sen varaan että me oltais oppaita ja he tulisivat lomalle...
Ihania ihmisiä, kuten sanottu, mutta onneksi oltiin heidän kanssa vain vajaa viikko. Reissussahan ihminen on aina eri kuin normiarjessa, ei kaikkien kaverien kanssa välttämättä pystyis reissaamaan ja en ollut ikinä tätä kaveria nähnyt näin isoina annoksina joten väistämättäkin tulee uusia puolia esiin... Joka tapauksessa opettavainen keikka ja Kolumbiassa nähtiin kaunista rantaa, ihanaa kansallispuistoa ja historiallista rakennusta, hyvää musiikkia ka meininkiä ja ihanaa paistettua banaania ja kookosriisiä ja kalaa mutta muuta ruokaa ei sit juuri nähty (2 x päivässä toi viis päivää eli 10 x sama menu, liikaa vaikka herkkua onkin) eli kala- ja riisikiintiöt oli taas ihan yli kun hymy huulilla astuttiin kerran pastaravintolaan ja kerran kun mentiin hamppareille.
Mutta aurinko hölli rantakohteissa Cartagenassa ja Santa Martassa, ja aina kun oltiin kaksistaan rentouduttiin kovin ja oli kiva nähdä yhteensä viittä vaihtarikaveria (kolumbialainen oli suunniteltu ja sit lisäks sattumalta kolmee ranskalaista ja yhtä tanskalaista) mikä sit kompensoi tätä häsläystä ja kaaosta. Reissua kuukausi jäljellä ja vapaina kuin taivaan linnut, jeeeeee
