Keskellä ei mitään

Taas tulis reissupäivitystä! Taitaa melkein puolet vaihdosta kulua muualla kuin Limassa. Täällä ois nähtävää vaikka viideks vuodeks eli viiden kuukauden aikana todellakin otettava ilo irti!

Lähdin keskiviikkona suoraan kokeesta viettämään viikonloppua Arequipaan, Etelä-Peruun, maan toiseks suurimpaan kaupunkiin. Limassa on kai noin 10 miljoonaa asukasta, Arequipassa reilu miljoona. Sinne lensi reilun tunnin verran.

Reissun päämissio oli hike Colca Canyonilla, joka on lähteestä riippuen jopa maailman toiseksi syvin kanjoni (3,4 km syvä). Se on yli kaksi kertaa syvempi kuin Grand Canyon, vaikka paljon vähemmän tunnettu onkin. Saavuin keskiviikkoiltana Arequipaan ja lähdin heti aamuyöllä muutaman tunnin unien jälkeen kolmelta bussilla kohti Colcaa. Matkaa oli noin kuusi tuntia, ja se piteni 1,5 tunnin odotuksella tiellä sattuneen kahden rekan kuolonkolarin takia. 

Olin miettinyt että onko järjee vai ei, lähteä yksin keskelle erämaata. Oli. Ensinnäkin, ei reissussa ikinä tarvii yksin olla jos ei haluu. Toisekseen, yksinolo oli kyllä välillä tosi kaivattua, koska kyllä kun kotona on aina 10 ihmistä, välillä kaipaa myös omaa rauhaa. Kolmanneksi, kaipasin niin paljon tällasta viikonloppua täysin luonnon helmassa, urheilemassa ja nauttimassa hiljaisuudesta. Heti kun päästiin Colcalle, tiesin etten tulisi katumaan että lähdin sinne reppuni kanssa! Mulla ei ollut oikeesti mukana melkein mitään, vaan pieni selkäreppu ja siellä muutamat treenivaatteet, vettä ja eväät, jalassa vaelluskengät.

Bussissa oli sattuneesta syystä aikaa tutustua vieruskavereihin ja meillä klikkas heti viiden saksalaisen samanikäisen reissaajan kanssa. Ne adoptoikin mut sit porukkaansa ja koko toi eka päivä kuljettiin yhdessä. Matkaa oli noin neljä tuntia lounaspaikkaan, ja sitten siitä tunnin verran mentiin vielä samaa matkaa ennen kuin he kääntyi alas 'oasikseen', joka on aika turistimesta kuulemma, lähinnä biletykseen, ja mä lähdin ylöspäin, enkä oikeen tiennyt vielä minne päätyisin.

Pysähdyttiin Cruz del Cóndorille katselemaan korppikotkia, joita nähtiin siellä virallisella näköalapaikalla vaan yksi mutta matkalla noin kymmenen. Ne voi olla jopa kolme-neljämetrisiä siipien väliltään, aika mahtipontisia lintuja.

Koko hike sujui ihan monttu auki mielettömistä maisemista... Kolmeen päivään ei ollut kenttää kännykässä eikä kuulunut melua mistään, turisteja ei tullut vastaan ekana päivänä ollenkaan ja tokanakin vain kymmenkunta, vaikka Colcan pitäisi olla turistirysä enemmän kuin Cotahuasi (3,5 km syvä), Perun ja maailman syvin kanjoni.

Tässä markkinointia ihan uudelta tasolta, kiveen maalattuja mainostekstejä kohti meidän lounaspaikkaa San Juan de Chucchon kylässä! Kyllä maistui ekat alpakat, se oli tehtävälistalla ja tuli nyt tsekattua, vieläpä mielettömissä maisemissa kanjonin pohjalla.

Mun saksalaiset kamut oli siis maksaneet ohjatusta hikesta, mutta se opas oli ihan kusipää rasisti ja kuljettiin erillään siitä. Välillä vaan oli stoppeja, joissa se selitti jotain luonnosta ja esitteli esimerkiks aloe vera -kasvia tai kertoi kaktuksista. Olin vaan ryhmän pummina ja kuuntelin jutut. Muuten ei kyllä viititty siinä ryhmässä kulkea, sen verran ärsyttävä tyyppi se opas oli. Ryhmäkuvaankin pääsin ihan salamatkustajana vaan! Tosi kivoja oli kyllä kaikki muut siitä porukasta, Italiasta, Briteistä ja Hollannista myös. Britti tyttö reissasi yksin ja kertoi kauhutarinoita kuinka häneltä ryöstettiin kaikki - vaelluskengätkin jalasta - muutama viikko sitten yöbussissa. Mietin omaa tulevaa paluumatkaa kauhulla, mutta hänellä oli kyseessä vähemmän tunnettu firma eikä Onnibussin kaltainen jätti, jolla mä oon kulkenut ja jonka reitille mulla oli paluulippu.

Sitten lähdin oman onneni nojassa kapuamaan kohti Malatan kylää vähän ylempänä kanjonin rinteessä. Se ei ollut kaukana mutta muutaman kerran matkalla mietin, käännynkö ympäri, kun näytti tie vähän epämääräiseltä kivivyöryjen takia. 

Onneksi jatkoin matkaa - päädyin nimittäin maailman suloisimpaan pikkukylään, josta en olisi millään lähtenyt pois! Malatassa pikkuruinen mummeli Margarita otti mut hostelliinsa, 22 hengen kylässä olin luonnollisesti ainoa turisti ja melkeinpä ainoa alle eläkeikäinen hah hah. Tässä kuva Malatan 'Calle Principalilta', pääkadulta.

Turistirysässä majoitus olis ollut verrattaen kallis, jopa 10 euron paikkeilla yö kun mä pääsin neljällä eurolla. Sain kolme muhkeaa petiä. Täällä ei eristykset oo kovin kummoisia, tuossakin huoneessa oli about muovikatto mutta kyllä tarkenin hyvin alpakkavilttien alla.

Margarita ja miehensä oli tosi herttaisia, oli ihan tunne kuin olis mummolassa ollut. Heidän kaksi keski-ikäistä poikaansa olivat myös kylässä, jossain rakennushommissa ja pääsinkin sitten kunnon perhepäivällisille kun mukana oli myös pariskunnan kanssa asuva Margaritan sisko. Jutskattiin koko pitkä iltapäivä, olin siis perillä jo varmaan kolmen jälkeen ja oli ihanaa olla tekemättä mitään, vaan höpistä. Käytiin ostamassa vihanneksia rekasta, joka poikkeaa kaksi kertaa viikossa kylässä. Muita asioita varten on lähdettävä kahdeksan tunnin bussimatkan päähän Arequipaan, tai ehkä jotkut hoituu parin tunnin bussimatkan päässä mutta kuulemma kerran viikossa yleensä käyvät tuon 2x8 tunnin matkan. Aikamoista. Käytiin myös hoivaamassa pariskunnan kahta possua ja katselemassa kanoja ja kukkoja. Sielu lepäsi kyllä!!

Nukuin kevyet 12-tuntiset unet, ja nousin 'myöhään' eli kahdeksan maissa kun Margarita sanoi ettei hike mun seuraavaan kohteeseen ollut kuin kaksi tuntia, ei enempää. Päätin nukkua herroiksi ja kävellä auringossa, enkä lähteä matkaan aamuviideltä tai -kuudelta kuten monet retkeilijät tuolla. Vähän kyllä heitti alakanttiin tai sitten olin vaan tosi hidas kun matka vei melkein neljä tuntia. Ainakin tunti meni matkalla jutellessa muihin reissaajiin, joista jokainen tuli vastakkaisesta suunnasta, joka on tyypillisempi suunta tehdä toi sama reitti. Lähdin matkaan 9:30, vähän haikeana ku niin kiva kokemus oli toi pikkukylä ja todella sain niin autenttista kyläelämää elää hetken!

Pariskunnalla oli muuten kolmisenkymmentä marsua, joita lihotettiin juhlapäiviä varten. Oli hauska ilme Margaritalla kun sanoin että eivätpä taida olla lemmikkimarsuja. Täällä marsuja ei kai kellään oo lemmikkinä, se on heti ensiolettamalta ruokaa. Sain myös yksityiskohtaisen tarinan siitä, miten Margarita tappaa ja kokkaa marsut... Ei vegaaneille sitä stooria.

Kylän raitilla pois lähtiessä ei paljon liikennettä näkynyt, mutta Jehovan todistajien markkinointiponnisteluja näkyi sen sijaan! Kyllä on laaja levikki kun tuonne asti on saatu mainosta... Pienen pieni mummeli toi mulle mainoslappusta ja toivotti siunausta matkalle.

Olin edellisenä päivänä ihmetellyt, miksi Margaritan koirat olivat niin uupuneita että nukkuivat ihan koko päivän. Hän selitti, että kanjonissa on 'opaskoiria', jotka vaan näyttävät turisteille reittiä ja juoksevat mukana koko monen kilometrin (vaikea arvioida mutta parikymmentä nyt aivan varmasti koko perusreitin ympärys) matkan!! Ihan hassua, kukaan ei niitä siis varsinaisesti siitä palkitse tai hommaan kouluta vissiin. Muakin lähti tää pikku dogi seuraamaan ja oli vähän kuin ois ollut seuraa sitten! Pari tuntia melkein mentiin yhdessä. Koirat kuulemma vaihtaa turistia ja seuraavat sitä, joka kulkee nopeiten.

Oltiin dogin kanssa evästauolla ja säikähdin ihan kun yhtäkkiä mun vierestä lensi valtava korppi! Ehkä 10 metrin päästä. Pelkäsin että nappaa vielä mun dogin mutta ei sentään. Koira ei halunnut vettä eikä mitään vaikka läähätti vaan, ihan uskomaton kunto!

Reitti oli tuolloin perjantaina oikeestaan tasamaata kanjonin keskivaiheilla, ihan muutama pieni nousu ja sitten alamäkeä. Seuraava kohde oli Llahuar-niminen kylä, jossa asuu vain kaksi perhettä, joilla kummallakin on hostelli. Viimeisen tunnin sitä kohti kuljin ranskalaisen pariskunnan kanssa, jotka oli ainoat samaan suuntaan menneet. Törmäsin kymmeneen muuhun ranskalaiseen ja yhteen aussiin (melkein pelkkiä ranskalaisia tuolla aina kuulemma) mutta kaikki tuli vastaan. Nää ranskalaiset juoksin kiinni kun näin ne ylempää, teki mieli sosialisoitua jo välillä kun dogikin oli mut jättänyt edellisessä kylässä koirakavereita löydettyään.

Limassa ei paljon aurinko oo toistaseks näyttäytynyt, mutta tuolla etelässä sitä riitti! Ei välttämättä oo vaellukseen ideaalein keli, 28+ ja taivaalta porottava aurinko, mutta mä nautin täysin rinnoin. Kuumuuden takia tuore ananasmehu ja avokadoleipä maistui entistäkin paremmalta, kun katselin Colca-jokea vihdoin hostellille päästyäni 13:30 maissa. Ai että!

Ja sitten yksi - isin sanoin - TERVETULIAISOLUT vasta maistuikin joenrannassa luonnon kuumavesialtaissa....... Olin maailman onnellisin tolla hetkellä. Ympärillä vaan kanjonit ja ite otat aurinkoa 39+ vedessä. Siellä tutustuin kahteen ranskalaiseen heppuun joiden kanssa lilluttiin tuolla varmaan neljä tuntia, niin kauan että aurinko laski. Välillä pulahdettiin 20-asteiseen jokeen ja sitten takaisin kuumaan veteen.

Hostellin nimi oli Llahuar lodge ja asumukset oli tollaisia söpöjä pikku majoja, mun jaetussa huoneessa oli bambuseinät. Sain kuuden hengen huoneen yksin kun kaikki muut oli pariskuntia tai kaksikkoja ja nukkui omissa mökeissään. Ylhäällä rinteessä näkyy respa/ravintolamökki ja tuosta vielä saman matkan alaspäin oli toi kuumavesiallas. Illallisella oli ihan fiksu bisnesidea heillä: kasvisruokaa kaikille (lihan saanti tuonne vähän haastavaa kun kauppa-autoa tuskin käy ollenkaan, aika vaikeakulkuisessa paikassa autolle), ja oli vain yksi vaihtoehto jota joko söit tai et. Quinoapuuro ja riisiä kasviksilla oli ihan kiinnostava kombo ja naurettiin kuinka nälkä meille jäi vielä sen jälkeen mutta syötiin sitten hedelmiä lisäksi.

Harvinaista että hostellissa, joka on täynnä reilu parikymppisiä (+1 perhe ja 1 pappa) kaikki menee nukkumaan kello 20! Mutta oli pilkkopimeää ja varmaan 15+ lämmintä ja kaikki oltiin väsyneitä urheilusta polttavassa auringossa. Eikä tollaisella luonnon retriitillä kukaan halunnut bailata tai muuta (ei sillä että tuolla kauheesti bailumahiksia olis ollutkaan), joten oli ihanaa nukkua. Taas vetelin sikeitä 11 tuntia. Mistä sitä unta riittää!? En ees muista koska viimeksi yhtä paljon kahteen yöhön. Sitten lähdin takaisin altaaseen lillumaan ja sainkin nauttia taas yksinolosta aika pitkään ennen kuin muut heräsivät. En tiedä paremmasta aamusta kuin pitkien unien jälkeen kylpeä siellä ja sitten syödä ihana raikas aamupala.

Tuolta kylästä olis ollut kanjonin rankin kohta kivuta ylös. Kuulemma minimi 6 tuntia melkein suoraan ylämäkeä, eli olis pitänyt lähteä aamuviiden maissa ettei aurinko porottaisi koko matkaa. Muut päätti ottaa bussin ja en tosiaan vastustanut. Olin ihan tyytyväinen kahteen vaelluspäivään ja lisäks oli niin veltto ja rentoutunut olo ton kuumavesialtaan jälkeen ettei olis tullut mieleenkän enää urheilla. Bussi vei melkein 2 tuntia samaa reittiä eli en tiedä olisko edes selvitty kuuteen tuntiin.

Bussissa oli iloinen yllätys törmätä argentiinalaiseen pariskuntaan, joiden kanssa oltiin juteltu matkalla edellisenä päivänä varmaan ainakin puoli tuntia. He menivät yöksi Margaritalle kun tietty suosittelin sitä. Nähdään Limassa näiden kanssa kuukauden päästä varmaan! Matkaa meillä oli bussilla se vajaa 2 tuntia pikkukylään ja siitä noin 6 tuntia Arequipaan, isoon kaupunkiin. Sujui sekin kyllä aika nopeasti hyvässä seurassa ja kivoissa maisemissa.

Bussilippuja ei siellä pikkukylässä, Cabanacondessa, ostettu mistään toimistosta, piti vaan kysellä pikku sekatavarakaupoista josko myisivät lippuja seuravaaan bussiin. Kirjoiteltiin nimet pikku vihkoseen, johon oli piirretty bussin istumakartta. Toimii!

Ehdittiin myös lounastaa ennen lähtöä. Kaikkialla tuntuu olevan sama kaava, aina kauhean ruokaisa iso keitto alkuun ja sitten pienehkö annos pääruokaa halutessasi chilikastikkeen kera. Vessasta löytyi suihku ja nauratti tää tapa fiksata kaikki, suihkua piti paikallaan kuulakärkikynä. Tää on hyvä esimerkki miten täällä usein viritellään kaikenlaista seinille ja kattoon mitä luovimmilla ratkaisuilla.

Naisilla oli kanjonin kylissä upeita vaatteita, nappasin salakuvan tästä rouvasta. Kyläläisten keskimitta oli varmaan 150 cm. Kirjaillut hatut ja hameet oli tosi kauniita ei että. Bussista näkyi, kuinka kanjonissa poltettiin maata ja kuinka laamat kuhisivat aitauksessaan. En ollut ennen nähnyt laamoja!!

Perillä Arequipassa käppäilin kaupungilla limalaisen pojan kanssa, joka oli töissä mun hostellissa ja johon tutustuin sinne saapuessani keskiviikkona. Lauantai-iltana oli kauheasti porukkaa liikkeellä ja päädyttiin kivaan salsabaariin, jossa oli livebändi. Sitten käytiin vielä ihanalla Mirador de Yanahuaralla ihailemassa kaupungin valoja.

Arequipa tunnetaan 'valkoisena kaupunkina', la ciudad blanca, sen valkoisten rakennusten ja sitä ympäröivien lumivuorten takia. En malttanut odottaa sunnuntaina herätä ja nähdä sitä valossa - ennen kanjoniin lähtöä ja sieltä palatessa kun olin kaupungissa vain pimeällä.

Lähin käppäilemään itekseni aamusta, ennen kuin mun 'paikallisopas' pääsi töistä. Ilokseni törmäsin puistossa kahteen laamaan!! Kävin samalla näköalapaikalla nyt valoisalla ja oli tosi kaunista - paljon taloja Misti-tulivuoren juurella. Nyt ei näkynyt savuja eikä lunta tulivuorella, mutta talvemmalla kyllä.

Arequipan paikallisherkku on jäätelönkaltainen jäädytetty juusto, el queso helado, ihan hyvää makeeta aika jätskin makuista. 

Käppäiltiin sen perulaisen kanssa sitten kaupungilla lisää. Kaikissa perulaisissa kaupungeissa missä oon käynyt tähän mennessä on ollut Plaza de Armas -niminen keskusaukio, tässä Arequipan versio.

Käytiin San Camilon markkinahallissa syömässä paikallista rocoto rellenoa, chilillä ja lihalla täytettyä paprikaa, ihan hyvää. Se tarjoiltiin tollasen perunalaatikon kanssa.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan! Niinpä otin sunnuntai-iltapäivänä bussin kello 15 ja saavuin 16 tuntia myöhemmin, kello 7 kotikonnuille. Lentohan mulla kyllä oli, mutta ihana VivaAir päätti perua sen ja korvaava lento ois vienyt multa joko koko yhden turistipäivän Arequipassa tai kokeen, jota en voinut missata. Yllättävän sujuvasti meni 1000 kilsaa bussilla, vaikka pelkäsinkin henkeni edestä sumussa serpentiinin kaltaisilla vuoristoteillä useasti ohitusviivan ylittäneen kuskin kyydissä. Siitä kävin heittämässä kamat himaan ja lähdin kouluun, niin rentoutuneena ja levänneenä ai että! Reissun jälkeisinä päivinä on kymmenkunta kaveria kysellyt matkavinkkejä tuonne, olin eka vaihtari joka kävi Arequipassa ja Colcassa ja oon nyt saanut kunnolla löpistä kuinka hieno paikka se oli! Yks parhaita reissuja ikinä.