Nyt onkin ensimmäistä kertaa sellanen haikkipostaus että jos tälle menoa joku miettii niin on vähän niillä rajoilla että suosittelenko tätä reissua!!!!!! Siis ennen toukokuuta (niinhän noissa nettihaikkisivustojen infoteksteissä luki että kannattais joskus luottaa niihin... toisaalta moni huippuhaikki ois sit jäänyt tekemättä jos ois sokeesti luotettu nihiin). Oli nimittäin sen verran extreme setti että ihan huippaa jo ajatuskin näin jälkeenpäin kirjoitellessa.
Lähdettiin viime viikon torstaina retkelle Bruviknipalle (822 m). Alkuperäinen suunnitelma oli mennä Bergenin alueen korkeimmalle vuorelle, Gullfjellstoppen (987 m) joka nyt varmaan jää väliin tällä reissulla siitä yksinkertaisesta syystä että päivät loppuu kesken – kun siellä on vielä ihan sairaasti lunta niin pitäis odottaa tyyliin kesäkuuhun. Siispä vaihdettiin siellä käyneen kaverin vinkistä kohdetta. Tätä reissua toinen kaveri suositteli – reissun aikana ihmeteltiin että miksi näin mutta jälkeenpäin kävi ilmi että oli ihan eri olosuhteet olleet sinä päivänä kun hän oli siellä. Tässä taas tärkeä oppi näiltä kymmeniltä vaellusretkiltä – keli ja olosuhteet vuorilla voi olla ihan mitä vaan.
Tälle retkelle oli vähän monimutkaisempi matka ja pääsin ekaa kertaa Norjassa junaan (8 minuuttia). Pari bussia perään ja oltiin keskellä ei mitään. Mukaan lähti hyvin sekalainen seurakunta suomalaisia, itävaltalaisia, saksalaisia ja yksi slovakialainen. Koettiin ylä- ja alamäkiä kirjaimellisesti ja oltiin kaikki monta kokemusta vahvempia tän yolo-hiken seurauksena...
Opittiin taas kantapään kautta miks aina ei oo paras idea ottaa lyhin reitti... Risteyksessä oli tarjolla 2 km tai 6 km reitti ja tietysti otettiin se ensimmäinen. Päädyttiin pystysuoran vuorenrinteen eteen ja en ees alussa tajunnut kuinka kauheeta siitä tulis. Ihan oikeesti kivuttiin neljän tutisevan raajan voimin kontaten sitä vuorenseinämää ylös ja joka liikkeessä tiesit että jos lipsuu yhtään niin sun takana 7 henkeä tippuu jonossa kuin dominot. Ne pienet reiät josta jotenkin sai tukea käsille ja jaloille oli aivan olemattomat ja kiltti frendi yritti oikeen potkia niihin kunnon aukkoja että saatais paremmin tukea. Monta kertaa meinas itku päästä ja kirosin että miksi piti taas tännekin lähteä, toiset vietti rauhallista ja turvallista torstaipäivää kirjastossa opiskellen...
Tähän kuvaan kiteytyy musta jotenkin tosi hauskasti tää kipuamisfiilis...! Hurjaa eikä kuviin saa sitä jyrkkyyttä ees samalla lailla näkymään:
No, loppu hyvin kaikki hyvin – perille huipulle päästiin ja helpotus oli valtava. Tää oli ensimmäinen haikki jossa ei nähty ketään muita eli oltais oltu ihan oman onnemme nojassa jos mitään ois käynyt meille. Huipulta oli ihanat maisemat ja pikku hiljaa alkoi tuntua että kannatti ehkä sittenkin tulla.
Vaikka paluumatka olikin alamäkeä ja hyvin paljon miellyttävämpi muutenkin – otettiin siis ehdottomasti se pidempi reitti – mitään polkua ei lumen keskellä löytynyt eli loppupeleissä oltiin kaikki sukat ja kengät märkinä ja haluttiin vaan jo kotiin sieltä harhailemasta. Yks vedenylitys oli pakko tehdä ja reitti ei tuntunut loppuvan millään. Sitten tuli alkoi iskeä paniikki...
...Kun saatiin reitin lopulla nettiyhteys toimimaan, huomattiin että päivän viimeinen bussi oliskin jo 33 minuutin päästä. Tässä kohtaa meillä oli jäljellä noin 500 metriä metsäreittiä lumessa ja mudassa, sekä vajaa 4 km alamäkijuoksua bussipysäkille. Tää yhtälö ei ollut mahdollinen ja alettiin miettiä että mitä me tehdään jos ja kun me ei ehditä siihen bussiin. Liftaaminen ois ehkä mahdollista kylältä mutta autoja tulis tosi harvakseltaan ja meitä oli kuitenkin 6 jotka tartti kyydin (yks porukka tuli autolla), yöksi vois ehkä johonkin taloon kerjätä ja päästä, oltiin kuitenkin 50 km päässä kotoa eli jos joku meidän tuntemista autollisista ihmisistä suostuis hakemaan niin kalliiks tulis sekin.
No, toiminnan naisina pistettiin juoksuksi ja huudettiin kaikille muillekin että nyt on tosi kyseessä. Suunnitelmana oli:
1) juokse henkesi edestä parkkikselle ulos metsästä
2) jos mahdollista, etsi auto ja liftaa alas 4 km matka bussipysäkille
3) pyydä bussikuskia odottamaan ihan pari minuuttia
4) odota autolla alas tulevat kaverit mukaan
Meillä kävi ihan järjetön tuuri: liettualainen roskakuski oli aikataulustaan jäljessä ja hänen ei siis kuulunut olla tässä parkkiksella enää pitkään aikaan! Hän suostui ottamaan meidät kyytiin ja olis itse asiassa vienyt ihan koti-Bergeniin asti mutta me ei tietenkään voitu jättää meidän kavereita itekseen kotimatkalle kun yhdessä oltiin reissuun lähdetty. Loppu hyvin kaikki hyvin – päästiin ajoissa alas ja kaverit tuli pari minuuttia siitä bussille, ja meillä jäi vielä 7 min luppoaikaa ennen kuin bussi lopulta lähti ja kuski vaan nauroi meille kun oltiin ihan ressukoita.
Tästä tuli joka tapauksessa korkein ja extremein haikki kotiseuduilla päin Norjaa ja tykättiin loppupeleissä kuitenkin maisemista, kun kauhunsekaisista tunteista päästiin eroon! Ja tää loppuhuipennus nyt teki reissusta kuitenkin aika hiton hauskan. Taas pätee tämä: ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Bisous!