Lunta, jäätä ja laguuneja

Tää ryhmärämä kävikin pohjoise(mma)ssa viime viikonloppuna! Kartasta näkyy punainen piste minne matkattiin, Lima vähän alempana rannikolla. Matkakertomusta luvassa! Pakattiin (lainatut) talvitakit mukaan, ostettiin hanskat ja lähdettiin matkaan viiden kämppiksen kanssa. Ostin ihan tuliterät patikointikengät tätä ja tulevia reissuja varten (hyvä kysymys on, miksen ostanut jo toukokuussa kun en tehnyt muuta kun hikannut koko kesän...) ja muita kenkiä en sitten loppujen lopuks käyttänytkään. Oli tosi urheilullinen reissu ja sen hetken kun ihmisten ilmoilla käytiin, retkitamineet riitti ihan hyvin sinne kylän meininkiin!

Toteutettiin reissu ihan omin nokin mutta matkittiin retkiohjelma melkein kokonaan yhdeltä samana ajankohtana järjestetyltä vaihtarireissulta. Lähdettiin Limasta klo 22 maissa keskiviikkona ja bussimatka Huaraziin kesti noin 8-9 tuntia. Pois palattiin lauantai-sunnuntaiyön bussilla eli Limassa oltiin aamukuuden maissa sunnuntaina. Tuolla upeassa luonnossa ois viihtynyt pidempäänkin mutta hyvä maistiainen saatiin ainakin ja jalat oli kyllä ihan puhki kun kolmena päivänä peräkkäin patikoitiin eli lepopäiviä ois tarvittu mikäli pidempään olis viihdytty.

Meidän belgialainen kämppis on mahtava organisoija ja luotettiin koko reissu hänen käsiin - oli helppo reissu kun vaan seurattiin häntä. Messissä oli myös jenkki, 2 saksalaista ja meksikolainen kämppis. 

Bussimatka Oltursa-firmalla oli kuin lento businessluokassa (en oo ikinä ollut mutta näin kuvittelen). Penkit taipui tyyliin 140 asteeseen, jalat sai 'telineeseen' makuulle myös, viltti kuului pakettiin ja vielä kun tarjoilija toi sämpylän, muffinssin ja teekupin, me oltiin ihan myytyjä. Matka maksoi noin 15 euroa suunta ja nukuin kuin kotona oisin ollut. Ihan mieletön bussikokemus, kyllä jää sitsireissut Onnibussilla kakkoseks... Alakerran VIP-kerros olis kuulemma ollut vielä parempi, en tiedä mitä olis enää voinut toivoa! (eikä tää ees oo maksettu mainos)

Oltiin henkisesti varauduttu korkeuseroihin ja kylmyyteen ja kummastakin saatiin esimakua heti Huaraziin saapuessa. Saksalainen kämppis pyörtyi bussiin kun oltiin jäämässä pois, oli tietty vaikeampi hengittää kun kolmen kilometrin korkeudessa sijaitsi tää Huarazin kaupunki. Mitä kylmyyteen tulee, toppatakki oli kyllä tarpeen aamusta ja retkillä vuoristossa päivälläkin. 

Matka meni muuten mutkitta mutta herättiin kuulutukseen että matka stoppasi lakkoon eikä tietoa milloin päästäisiin jatkamaan. 400 kilometrin matkasta viimeiset 30 kilometriä piti siis vielä selvitä ja opettajat (olleet lakossa kuukausia parempien palkkojen toivossa, ilmeisesti alakoululaiset ei juuri oo päässeet kouluun kai kolmeen kuukauteen) päätti tukkia kaupunkiin johtavan sillan. Vaihtoehdot oli: a) odottaa lakon loppua jopa kello kahteen jolloin se kuulemma ainakin olisi ohi - missata yks kolmesta reissupäivästä b) etsiä vaihtoehtoinen kulkuväline (ei varmuutta tästä) c) kävellä ha ha 30 kilsan aamulenkki. High risk, high reward, valittiin b ja löydettiin kuin löydettiinkin kimppakyyti - minibussi joka pääsi ajamaan kiertotietä perille. Bussi ei niitä pikkupolkuja tosiaan olis päässyt. Tässä tuli myös samalla eksoottinen maaseutuajelu: katseltiin kalkkunoita, possuja, lehmiä, aaseja... ja kuunneltiin perulaista humppaa.

Huaraziin saapuessa kontrasti Liman kanssa oli aika hauska! Kadulla kulki possuja narussa ja koiria vilisi kaikkialla. Paikallisten mammojen vaatteet oli kaikilla samaa tyyliä, kirjavia hameita ja neuleita, hassuja hattuja. Ihmiset oli vielä pienempiä kuin Limassa. Liiottelematta aikuiset miehet saattaa olla mua alle olkapäähän, naiset vielä lyhempiä. Sellaisia suomalaisen 8-vuotiaan kokoisia ihan helposti. Naisilla näkyi selkään sidottuja värikkäitä paksuja huiveja, joissa rotkotti pieni lapsi tai esimerkiksi perunoita. Sain hostellin viereisestä talosta maailman suloisimman 1,5-vuotiaan ystävän. Tarttisin oikeesti jonkun noin 3-vuotiaan jutustelukaverin, oltais samalla tasolla espanjantaidossa!

Korkealla sijaitseviin kaupunkeihin matkatessa suositellaan että ekan tai kaksikin ekaa päivää totuttelis korkeuseroihin eikä tekis mitään kauheen rajua. Päätettiin sit lähteä patikoimaan ihan lähellä sijaitsevalle järvelle, Wilcacochalle. Hike sinne 3700 metrin korkeuteen oli huhun mukaan aika kevyt. Oli joo ihan ok, noin 7 kilometriä, mutta siellä taas oli tosi kuuma auringossa niin siks oli rankempaa. Meillä oli ohjeille uskollisina toppatakit messissä mutta niitä oli sit kiva raahata kun jätkät otti paitaa pois ja tytöt tuskailtiin t-paidoissa. Matkalla ylös jutusteltiin paikallisten ukkojen kanssa, tavattiin pikku kyläkoululaisia ja ihailtiin upeita vuoristomaisemia. Tuolla läänissä on (jos en ihan väärin muista oppaan sanoja) 200 kilometriä Cordillera Blancaa, valkoista vuoristoa; ja 100 kilometriä Cordillera Negraa eli vuorijono ilman lunta! Oltiin koko ajan niiden välissä ja siks oli niin kaunista. Kaikki upeimmat kuvat on taas mun kämppiksen ottamia, kivaa kun ei ite tarvii enää kauheesti kuvata kun se tykkää ja on siinä super hyvä!

Huipulla tulee ja kovaa tuulikin. Pysähdyttiin eväsretkelle ja katseltiin lampaita, koiria, possuja ja ihanaa alpakkaa (EKA!!!) jotka touhusivat järvenrannassa. Huipulta näki koko Huarazin.

Onneks oltiin laiskoja ja otettiin taksi alas pitkin kapoisia vuoristoteitä, jalat oli jo menomatkasta ihan muusina seuraavana päivänä jolloin koko mun elämän fyysisesti vaativin urheilusuoritus tapahtui. Pelotti joka kerta kun tuli auto vastaan, väliä jäi tyyliin sentti ja tuntui että toisella puolella tie sortuu ihan just!

Illallinen oli hyvinkin perulaista ruokaa pikku raflassa Huarazin keskustassa... Ajattelin että tortilla de plátano eli banaanitortilla tai sellanen kuulostaa hyvältä, ja hyvää se olikin mutta se oli ihan kuin valtava banaanipannukakku. Menin sitten nälkäisenä nukkumaan kun vähän kuin ois aamupalaa syönyt, ainoo että se tarjoiltiin riisin ja papujen kanssa. Muut söi lihaa tietysti ranskalaisten ja riisin kanssa. Tosta en pääse yli, karppaajat älkää vaivautuko Perun reissulle... Ei ollut ihan kympin ruokailu muutenkaan - tytöt vähän säikähti kun alkukeitosta pilkotti kananjalka (oli kerrottu että keitossa on lihaa - liha on tietty suhteellinen käsite).

Nukahdettiin kuin pienet lapset yhdeksän aikaan illalla, ja hyvä niin koska herätys soi klo 4:30 seuraavana aamuna. Enpä tiennyt mihin ryhdyin kun sille retkelle ilmottauduin!!!!!

Suuntana meidän noin 20 hengen (usean hostellin yhteisreissu) joukolla oli Laguna 69, joka taitaa olla Huarazin kuuluisin laguuni. Olin käsittänyt väärin ja luulin koko päivän, että hike oli yhteensä 7 kilometriä enkä jostain syystä ees ihmetellyt miten se vei 5 tuntia. Seuraavana päivänä kuitenkin selvisi, että matkaa olikin vajaa 15 kilometriä - ihme että tuntui niin kauheen rankalta. Korkeutta oli siis noin 4600 metriä perillä ja kyllä oli heikko happi.

Korkeuseroihin oli käsketty varautua juomalla kokalehdistä tehtyä teetä ja pureskelemalla lehtiä pelkällään tai sitten omalla vastuulla ottamalla jotain nappeja. Tälle reissulle menin vain teellä eikä muuten ollut mitään sen kummempaa oiretta mutta päässä jyskytti tasaisesti ja varsinkin paluumatkalla ei meinannut ajatus kulkea yhtään säryn takia, lisäks hengittäminen oli aika rankkaa että hitaasti mutta varmasti mentiin. Yks kämppis joutu valitettavasti keskeyttään aika alussa jo, kurja odottaa viis tuntia!

Onnekkaita oltiin me jotka selvittiin pään jyskytyksellä ja hengitysvaikeuksilla, siellä oli meinaan useampia jotka joutui jättämään leikin kesken jo alussa (meidän Meksikon vahvistus muiden muassa) ja paluumatkalla viimeistään - yksi saksalainen poika kannettiin melkein koko matkan alas, pyörtyi tyyliin ja oli tosi huonossa jamassa. Ei siis ihan heikkokuntoisena kannata tolle reissulle lähteä kun mekin jotka tuohon päivään asti pidettiin itsejämme urheilijoina taisteltiin ihan kunnolla.

Menomatkalla pysähdyttiin upeilla Llanganucon järvillä. En oo ikinä nähnyt noin kirkasta turkoosia vettä ja satumaista maisemaa. Ihan mielettömän kaunista!! Koko päivän oli kyllä niin upeeta näkymää kaikkialla minne katsoi...

Sitten alkoi itse urheilusuoritus! Kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa! Kuinka voikaan yhdessä maassa tai tässä yhdessä kansallispuistossa (Parque Nacional Huascarán) olla noin monenlaista maisemaa... Nähtiin myös Perun korkein vuori (ei kiivetty sinne tällä kertaa); kevyet 6768 metriä korkea Huascarán.

Huhhuh.

Käytiin saksalaisen kämppiksen kanssa yksillä sit illalla. Sillä ei lopu ikinä energia, muut oltiin ihan kuolleita mutta lähin sit seuraks ja hyvä että lähin! Tutustuttiin tosi mukavaan paikalliseen Javieriin ja kierrettiin sen kanssa vähän pikku kuppiloita Huarazin yössä. Tää on hyvä esimerkki siitä, miten täällä ei tarvii tehä yhtään duunia ihmisiin tutustuakseen. Oltiin vaan matkalla sovittu että nyt puhutaan espanjaa kenen tahansa kanssa ja sitten pysähdyttiin katsomaan karttaa kadunkulmaan. Ohikulkeva mies kysyy mitä etsitään - ei oikein tiedetty mihin mennä ja sanottiin vaan että jotain kuppilaa, no äijähän lähti mukaan ja olikin sit sen muutaman tunnin meidän kanssa! Ei vissiin ollut kauheen tärkeitä suunnitelmia kun jonnekin se oli menossa alunperin mutta vaan heivas ne ja lähti meitä viihdyttämään. Tosi vilpittömiä ja sydämellisiä heti kättelyssä yleensä perulaiset.

Vikana reissupäivänä käytiin retkellä Pastorurin jäätiköllä 5 kilometrin korkeudessa. Sekin oli tosi kiva nähdä, en oo ikinä jäätikköä nähnyt mutta surullista oli kuulla miten paljon pienempi se oli kuin ihan muutama vuosi sitten vielä... Hengittäminen siellä oli jo melkein mahdotonta, olin tosi hapoilla ja pidin parin metrin välein lepotaukoa. Kokalehdet suussa vaan marssittiin ja oltiin tosi onnellisia ettei ollut pidempi kuin 2 km suuntaansa. Hepan ois saanut vuokrattua mutta ei luovutettu ja käveltiin.

Matkalla nähtin alpakoita bilevaatteissa (alpakalle aurinkolasit ja rahasampo on valmis). Ihmeteltiin myös Puya de Raimondi -kasveja, jotka voi kasvaa jopa 15-metrisiks. Ne kasvaa kymmeniä vuosia ja niitä löytyy vaan noin korkealta vuoristosta Perussa ja Boliviassa.

Vikan illan missio oli selvä: syödä cuy:ta eli marsua... Käytiin turhaan toisella puolella kaupunkia (eli muutaman kilsan päässä), jossa marsuravintoloita piti olla hirveesti - no olihan niitä mutta ne ei mikään tarjoilleet illallista. Meinattiin jo luovuttaa kun kolmas paikka oli suljettu, mutta sitten paikallisbussin ruuhkissa paikalliset neuvoi että yhdestä hotelliravintolasta sitä saisi illallakin... Meidän kasvissyöjäkämppis ja muut tytöt ei kauheesti innostuneet joten menin äijien kanssa kolmistaan. Ihan maistettiin vaan yks pikkumarsu kolmeen pekkaan (noin 6 euroa). Maistui lähinnä broilerilta, hyvää oli. Piti vaan ensiks päästä yli sua tuijottavista marsunsilmistä... Ja toi pikkunen jalka oli myös vähän ällö. Ei ollut turkkia tällä marsulla!

Tähän miellyttävään kuvaan onkin hyvä päättää tää lomatilitys! Oltiin ihan puhki kun päästiin kotiin aamuviideltä sunnuntaiaamuna. Onneks ei menty suoraan kouluun että oltais tultu vasta maanantaina!! Lepopäivä tuli tarpeeseen. Kiva tällanen sporttiloma vaihteeksi eikä mikään bilereissu! Ei voi kun suositella patikointia Perussa, siihen on niin mahtavat mahikset että ei kyllä lopu reitit, maisemat ja kohteet kesken! Patikointikengät oli ihan huippuostos, tosi hyvä pito ja kevyet kävellä. Sellanen reissu kuin Santa Cruzin vaellus on muuten tosi suosittu tuolla päin, 4 päivää ja 55 kilometriä. Muutama kaveri meni sille ton Laguna 69 jälkeen, nostan kyllä hattua. Niin korkealla noin monta päivää ja nukkuvat teltassa kun yöllä on tyyliin 5+. Inttimeininkiä!