Taas jatkuis loputon matkapäiväkirja ja vasta abouttiarallaa puolivälissä ollaan – koittakaa kestää! Nyt seuraa koko reissun (ja tyyliin meidän kaikkien elämän) ehdoton kohokohta.
Herättiin sunnuntaiaamuna aikaisin hieman väsyneinä edellisen illan bileiden jäljiltä mutta ei auttanut kuin pukea reippaasti lukuisat kerrastot ja syödä kunnon tankkausaamupalat koska edessä oli todellinen seikkailu. Meidän uusi idoli, Better Moments -retkitoimiston Arien, haki meidät ja muut reissukaverit kämpiltä kello 8, ja toi kotiin kello 19 ja tästä pitkästä päivästä ei todellakaan puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Aamupalamaisemat oli muuten joka aamu yhtä upeat ja heti retkifirman möksälle saapuessamme nähtiin että oli tulossa aurinkoinen ja upea retkisää!! Toki jo tiesimme myös, että Huippuvuorilla sää voi vaihtua hyvinkin nopeasti aivan laidasta laitaan, mutta aioimme nauttia auringosta niin kauan kuin sitä kestäisi.
Edessä oli moottorikelkkaretki (!) Huippuvuorten itärannikolle eli toiselle puolelle pääsaarta Spitsbergeniä, menopaluu yhteensä 180 km (!). Katso retkifirman mainosvideo tälle reissulle tästä! Alkuun saatiin jopa ajoittain aika pelkoa herättävä esitys lukuisista säännöistä ja yksityiskohdista liittyen niin moottorikelkkojen ajamiseen, jääkarhuihin, jäätiköllä pissaamiseen kuin vaikka mihin matkalla ilmeneviin mahdollisiin vaaroihin. Esimerkiksi Arien kertoi kuinka moottorikelkkamme luo ikään kuin sillan jääpalojen välille ajaessamme jään päällä ja varoitteli meren jään päällä ajamisen muistilistasta – emme laskeutuisi jäälle ennen häneltä saamaamme varmistusta jään olevan tarpeeksi paksu. Kuulimme niin ikään hänen tarvikeperäkärrystään löytyvästä mustasta laatikosta, jota meidän tulisi hyödyntää jos hänelle tapahtuisi jotain – sieltä löytyisi kaikki tarvittava hätävara ruoasta, lisävaatteista ja leiriytymistarpeista lähtien.
Tässä kohtaa meitä kahta kuskia alkoi tosissaan jännittää – onnekas kyytiläisemme oli aivan rentona! Olipas kiva kirjoittaa kirjaseen omat tiedot jos meitä pitäisi lähteä etsimään. Tajuttiin aika pian että tällä retkellä antaisimme tosiaan elämämme oppaan käsiin ja tuntui kyllä että nämä olisivat oikein turvalliset kädet, oltiinhan me jo saatu aikamoiset suositukset tälle kuulemma Huippuvuorten parhaalle oppaalle yhdeltä suomalaiselta netissä kontaktoimaltamme mimmiltä.
Me puettiin sitten lukuisat varusteet päälle jättisaappaista ja neopreenikaulurimaskeista valtavan paksuihin ja tuulen täydellisesti eristäviin Huippuvuorten tyypillisiin ulkohaalareihin, ja suunnattiin äkkiä ulos – hikeä pukkasi heti. Aurinko oli nousemassa ja sen vaaleanpunaisena hohtava valo oli kyllä kauneinta ikinä!
Ulkona käytiin yhdessä läpi käsimerkkejä kahdeksan moottorikelkan jonomme turvallisen etenemisen takaamiseksi ja moottorikelkoilla ajamisen käytännön asioita. Mä sain onneks ajaa heti oppaan takana, koska meidän amatöörien oli hyvä mennä lähellä häntä jos jotain sattuisi.
Heti ekalla näköalastopilla yhdellä kukkulalla me nähtiin upea upea auringonpaiste ja Arien sanoi, että näki auringon ekaa kertaa tänä vuonna. Oltiin tosiaan onnekkaita!!
Siinä kun ajelin nasta laudassa (kun alkukankeuden ja -jännityksen jälkeen vihdoin uskalsit painaa kaasunappia kunnolla) arktisessa erämaassa, kyllä mietin että tässä sitä ollaan keskellä ei mitään jäätiköllä moottorikelkkaretkellä, YOUNG, WILD AND FREE!!!! Että kylläpä elämä taas heittelee ja mitä on tehnyt saadakseen olla just tässä just nyt. Niitä iiiiihania tunturiporoja kuljeskeli siellä täällä mutta suurella osaa menomatkasta ei ollut juuri mitään mihin törmätä – ihan paras tunne kun ei tarvinnut hidastella tai ohjata juuri mitään vaan vaan painaa kaasua. Siinä kaasunapissakin oli lämmitin ja kahvoissa myös, välillä meinasi ihan peukalo palaa kun oli niin tehokas se! Aika äkkiä siihen ajeluun sai hyvän tuntuman ja suuren osaa menomatkasta ihan tykkäsinkin siitä. Kertaakaan ei koko päivän aikana ollut kylmä vaikka lämpötila oli välillä varmasti ainakin -15C ja nopeutta 60 km/h!
Kun päästiin haastavimmille ja kapeimmille reiteille jäätiköiden välissä, alkoi toden teolla jännittää oman ja kaverin henkien puolesta mutta reitillä pysyttiin enemmän tai vähemmän varmoin ottein. Kun annoin kalliin lastini eli kyytiläiseni kaverin taakse, meno helpottui kovasti ja kelkka tuntui paljon ketterämmältä vaikka kaverin läsnäolo toikin jonkinlaista mielenrauhaa.
Kun luvassa oli eka snacktauko, käytiin elämämme ekalla aseen kanssa valvotulla vessareissulla. Oppaan piti tietysti tulla tarkastamaan ettei jäälohkareen takana piileskelisi ei-toivottuja valkoisia ja karvaisia vieraita. Opas kertoi hauskan matkamuiston turistista, joka pissasi vahingossa haalarinsa huppuun (ei ollut helppoa pitää kauheassa pakkasessa ja viimassa haalaria kasassa ja poissa tieltä, kun ainoa mitä halusit oli olla valmis ja takaisin haalarin lämmössä), laittoi hupun päähän ja olikin sitten seuraavat 6 tuntia retkellä jäätyneet pissat päässä. Kiva retkipäivä hänellä. Eväänä meillä oli tietysti poron sydäntä, mitäpä muutakaan me arktiset seikkailijat syötäisiin!
Opas kertoi meille mielenkiintoisia yksityiskohtia siitä, miten upean sininen jää näkyy sinisen värisenä nimenomaan kun valo osuu siihen. Jää oli upeinta mitä oltiin varmasti ikinä nähty, siinä oli hurjasti eri sinisen ja petrolin sävyjä ja kaikki oli vaan ihan taianomaista. Oli ihan kuin kaikkialla olis vaan timantteja kun tollasia valtavia jäälohkareita oli kaikkialla meidän ympärillä. Että semmonen välipalahetki!
Välillä meitä kuskeja vaivasi huono näkyvyys koska lasit jäätyivät välillä höyrystä eli piti olla ilman niitä mutta oikeasti sekin oli tosi kivaa musta välillä koska näki omin silmin kaiken kauneuden (vaikkei meinannut uskoa niitäkään koska kaikki ympärillä oli niin upeaa). Teimme toinen toistaan kauniimmilla paikoilla pysähdyksiä ja viimein saavuimme jäätikön reunalle, jossa Arien kokeili jään kestävyyttä. Arien kertoi tällöin tarinan, jossa taitava ja kokenut opaspariskunta oli jäätiköllä samalla alueella kuin me tällä retkellä, ja nainen oli tippua jäihin moottorikelkalla kun jääpalat yhtäkkiä eriytyvät ja niiden välissä näkyi vain mustaa tyhjyyttä. Kaikki tällainen on mahdollista myös kokeneille retkeilijöille, koska luonto. Tää päivä auttoi hahmottamaan sitä, että me ihmiset oikeasti ollaan ihan luonnon armoilla vaikka kuinka haluttaisiin kontrolloida sitä.
Tässä kohtaa ajeltiin meren jäällä ja se oli haastavinta tähän asti, koska jäälohkareita oli siellä täällä lumen alla. Vaikkei moottorikelkka voi ilmeisesti kovin helpolla kaatua, siinä tuntui aina välillä tosi epävarmalta ajaa.
Nähtiin sitten valtava määrä jääkarhujen tassunjälkiä ja ne oli VALTAVIA! Valitettavasti (vai onneksi? lue seuraava postaus) ei nähty itse karhuja vaikka kuinka kiikaroitiin. Olis ollut siistiä kuin mikä mutta ei niitä voi tilata sinne ja tää oli vaan niin mieletön kokemus muuten että aivan kaikkea ei voi saada.
Tää Arien oli ehkä coolein mimmi ikinä, ase selässä ohjasi seisaaltaan vaikka kuinka usein sitä kelkkaansa, asunut Huippuvuorilla tyyliin koko aikuisikänsä ja ihan sairaan rohkea ja mukava, ihailtiin todella! Hän pitkitti meidän reissua, että saatais kiikariin jääkarhu ja siks tuli vähän kiire paluumatkalla, mutta kovista yrityksistä huolimatta ei niitä sit näkynyt.
Lopulta sairaan nälkäisinä saatin retkiruoat käsiimme (keitettyä vettä jauhopussiin ja voilà lihapataruoat oli hetkessä valmiita) jäätikkömaisemassa ja alettiin paluumatka. Tässä kohtaa ei paljon suojaisia vessapaikkoja näkynyt eli tehtiin kuin arktiset retkeilijät konsanaan: ajettiin moottorikelkka vähän kauemmas ryhmästä ja mentiin sen taakse. Ei ollut muita mailla halmeilla. Hätä keinot keksii!
Paluumatka eteni hyvin kunnes meidän rallikuskikamun moottorikelkka sanoi itsensä irti. Ei vaan, siinä tuli joku kuskista riippumaton oikosulku jonka tää coolein mimmi ikinä pikafiksasi useamman kerran. Meillä oli siis jopa varaosia tän oppaan kelkallaan vetämässä tarvikeperäkärryssä. Lopulta se kelkka oli pakko ottaa hinaukseen ja tarjouduin heti vapaaehtoiseksi kyytiläiseksi. Tässä kohtaa keli oli jo huonontunut eli alkoi olla sumuista ja pyryistä ja huonossa näkyvyydessä se ajaminen oli tosi paljon stressaavampaa. Tällaisessa tilanteessa kun hyvä että näät edellä ajavan perävaloja, on mahdollista tilanne nimeltä "whiteout" eli kaiken ollessa yhtä valkoista, kadotat suuntavaiston ja jos ei ole GPS:ää tai muuta voi käydä huonosti. Onneksi oltiin hyvissä käsissä kuten jo tiedettiin! Siellä ei meinaan ollut mitään teitä tai tiekylttejä kuten arktisissa oloissa keskellä ei mitään arvata saattaa...
Pääsin norjalaisen keski-ikäisen miehen kelkan kyytiin ja ai että kun oli noin 120 km:n kohdalla ihanaa istahtaa ja laittaa aivot narikkaan. Tässä kohtaa oli meinaan aika tosi pitkä päivä takana ja kauheen aktiivista aivotyötä se ajelu kuitenkin vaati kun yritti pysyä hyvässä vauhdissa oppaan perässä hyvällä turvaetäisyydellä ja maasto vaihteli siellä täällä ja maisemiakin halus samalla ihailla.
Kun viimein pääsimme iltamyöhällä perille Better Momentsin mökille olimme väsyneitä mutta onnellisia. Mökissä meitä odotti ihana takkatuli ja Huippuvuorilla tehtyä vodkaa. Siinä yhdessä ihmettelimme pyöreän pöydän ympärillä huimaa 180 kilometrin matkaa, jonka opas piirsi jäätikkökarttaan. Huh huh mikä reissu!!!!!
Juu-u, hiljaiseksi veti tämmöinen setti. Todellakin poistuttiin mukavuusalueiltamme ja löydettiin itsestämme uusia puolia. OLLAAN ME ROHKEITA MIMMEJÄ, HUH HUH!
Parhaita paloja päivän top3 parhaiden hetkien listasta, joka tehtiin joka päivä meidän matkapäiväkirjaan:
– Se, etten mä paleltunut täysin kuoliaaksi.
– Asein vartioitu maailman pohjoisin puskapissa.
– Kun mä ekaa kertaa uskalsin kaahata ja aurinko paistoi ja tuntui että nyt ollaan seikkailulla.
KYLILLÄ KUULTUA TIETOA HUIPPUVUORILLA JÄÄKARHUJEN KANSSA ELÄMISESTÄ
– Ovet kaikkialle pidetään auki lukosta, jotta jääkarhuja voi juosta pakoon sisään.
– Kahden viikon kajakkireissun aikana yhden oppaan telttaleirillä meni 1,5 tuntia häätää sinne tunkeutunut jääkarhu pois, jääkarhu yritti väsyttää ihmiset ja otti myös päiväunet ennen kuin luovutti lopulta itse.
– Silloin kun elokuussa 2020 jääkarhu tappoi telttaan leirintäalueelle yhden turistin, meidän tuttu Torkel oli silloin töissä ja juuri alottanut rahtihommissa, hän oli kantamassa ruumista koska kaikki muut tunsivat uhrin. Silloin oli varoitettu että alueella oli ollut jääkarhuja liikkeellä ja isommasta telttailleesta porukasta vain yhden vei jääkarhu ja muut kuulivat hänen huutavan kuollessaan. Ensimmäinen jääkarhujen uhri 9 vuoteen.
– Yhden tutun tuttu kulki baarista kotiin musat korvissa. Kun hän pääsi kotiin, hänellä oli monta vastaamatonta puhelua ja kun tää poika soitti takaisin, kaveri kyseli hätääntyneenä onko hän jo kotona. Hänen takanaan pääkadulla, noin 40 metrin päässä, oli kävellyt jääkarhu ja hän ei ollut huomannut mitään.
– Meidän kaverin koirat haukkuu jääkarhuja nähdessään paljon.
– Yleensä vuosittain ammutaan 2-3 jääkarhua. Ampumisen syy pitää aina selittää hallinnolle ja mahdolliset sakot määriytyvät tulojen mukaan, esimerkiksi tsekkiläiset turistit saivat jääkarhun ampumisesta 10 000 NOK sakot. Paikalliset turhautuu toden teolla joka kerta kun jääkarhuja kuolee, koska jääkarhut olivat Huippuvuorilla ensin!
– Jotkut nukkuvat kivääri sängyn alla mökeissään ja ovat aina valmiina jääkarhun hyökkäykseen.
– On nähty jääkarhuemo, joka opetti poikasensa murtautumaan mökkeihin. Yhdessä nämä rikolliset ovat tunkeutuneet erämökkeihin ja syöneet mitä käsiinsä saavat.
– Huippuvuorten lehdissä on ollut hauskoja juttuja, joissa Longyearbyenin kunnan varastomökkiin murtautuneesta jääkarhusta on otettu rikolliskuvia ja jääkarhu kävi vähän väliä tarkistamassa ikkunasta, oliko joku tulossa ja jatkoi puuhiaan kunnes pakeni ikkunasta. Mitää????? Sairaan fiksu eläin!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Bisous!