Huippumimmit Huippuvuorilla – osa 4/4

Ja tiedossa olis viimeinen raportti Huippuvuorilta! Sunnuntaina, viimeisenä kokonaisena päivänä meidän trio jopa erosi hetkeksi: kamut lähti jääluolaan retkelle ja mä jäin klaustrofobisena kylille ihmettelemään. Hengailin aikani ihanien kesyjen porojen kanssa ja nautin auringosta, ja sit kävin oikeesti tosi mielenkiintoisessa Svalbard-museossa. Opin siellä tyhjässä museossa (ei ollut turisteja kuin vähän Norjasta koko tällä reissulla mutta museossa sain olla melkein yksin) paljon Huippuvuorten eläimistöstä ja tutkimusmatkoista, joita alueelle tehtiin satoja vuosia sitten. Siellä oli myös näytillä näiden retkeilijöiden ja metsästäjien varusteita ja ei voi kun ihmetellä miten surkeissa nutuissa sillon on tehty reissuja jäätikölle... Paljon on ollut sisua. 

Tää museokokemus vahvisti vaan entisestään monenlaisia mietteitä siitä, miten erityinen paikka Huippuvuoret on. Ihmiset, luonto, elämä siellä on vaan jotain niin sanoinkuvaamattoman erilaista ja ihmeellistä että viimeisenä päivänä ei voinut kuin miettiä että pitkäks aikaa riittäis ihmeteltävää jos ois voinut jäädä pidemmäksi aikaa. Paikalliset sanois että pitäis olla kokonainen vuosi kokemassa kaikki vuodenajat ja näkemässä eläimistö joka kunakin aikana on aktiivinen. Jos ja kun tulee ensi reissu niin haluun ehdottomasti kesällä bongailemaan valaita ja mursuja, ja näkemään vähemmän arktiset Huippuvuoret.

Tässä näitä ohuita neuleita joita tutkimusmatkailijat käytti ja monet selviytyi jopa 30 talvea siellä... Ei ihan samaa luokkaa varusteet kuin meillä moottorikelkka- ja muilla retkillä!!

Tässä muuten pienin ja söpöin ikinä näkemäni sairaala, Longyearbyenin pikku maalaistalon näköinen terveysasema. Ei oo Huippuvuorilla kuin yksi tehohoitopaikka eli kun tähän astikaan ei oo ollut yhden yhtä koronakeissiä niin sitä riskiä ei voida ottaa että sellainen tulis. Saarella ei siis juuri ole asukkaita kuuskymppisestä ylöspäin koska hoitoresursseja ei oo eikä esimerkiks vanhustenhoitoa ollenkaan. Saari ilman syntymisiä ja kuolemia, sanotaan usein, koska lapsia ei siis tieten tahdoin synnytetä eli just ennen laskettua aikaa pitää lähteä mantereelle, niin kuin meidän tapaama eläinlääkäri joka oli nyt muutamaa viikkoa ennen laskettua aikaa lähdössä manner-Norjaan synnyttämään. Muutamia lapsia on vahingossa syntynyt Huippuvuorilla. Ja siellä, kun vanhukset muuttaa ajoissa pois, ei myöskään kuolla.

Ja tässä hyvin tyypillinen longyearbyeniläinen koti: pihassa moottorikelkka ja potkukelkka sekä suksiteline seinällä. Ihana arktinen idylli, ei voi muuta sanoa. Ihmiset näytti asuvan aika pienesti, taloja on aika vähän kuten arvata saattaa parille tuhannelle asukkaalle, ja ne on niin tiuhaan pienellä alueella ja vuokrat on tosi tosi kovia. Sen sijaan verotus on ihan olematonta, 8% tulovero, koska kaikki Huippuvuorten verotulo pitää käyttää niiden hyväksi eikä esimerkiksi käyttää ylimääräisiä manner-Norjassa. Tän takia kaikki on niin kallista muuten kun verotus on niin alhainen – sairaan kalliit vuokrat ja ruokakaupat kompensoi olematonta tuloverotusta.

Käytiin ostamassa kylän ainoa kauppa tyhjäksi ihanista jääkarhu-kauppakasseista, jollaisia ei varmaan turhan usein tuu vastaan muualla!

Sitten iltapäivällä meillä olikin jännittävä reissu edessä. Tää tarina osoittaa verkostoitumisen parhaat puolet! Hemsedal-mökkireissulla, jolla oltiin Suomi-porukalla just ennen tälle reissulle lähtöä, mä höpötin yhden possupukuisen oslolaisen miehen kanssa aamuyöllä ja sainkin itse asissa pitää yhden tän mökin lukuisista possupuvuista. No, hän kertoi Huippuvuorilla asuvasta kaveristaan, ja eikä aikaakaan kun me jo viikon päästä tästä keskustelusta istuttiin tän ruotsalaisen Olivian maasturissa matkalla hänelle kylään. Näin se elämä heittelee! 

Olivia haki meidät keskustasta muutaman kilometrin päähän kotiinsa (joka oli alun perin mökki mutta hän asuu siellä miehensä kanssa nykyään ihan täysipäiväisesti). Me löydettiin täältä myös maamiehiä: heti pihassa päästiin halimaan ihania suomenlapinkoiria, Frennistä ja sometähti Grimiä, ja tietysti hullaantumaan henkeäsalpaavan kauniista maisemista.

Tää kotimökki oli kuin sisustuslehdestä. Mökki oli ihana yhdistelmä vanhaa ja uutta, ja tietysti ikkunoista näkyvä yhdistelmä Pohjoista jäämerta ja arktisia, karuja maisemia, oli myöskin aivan upea. Keskustelimme kahvikupin ääressä kokemuksistamme Huippuvuorilla. Kuten monet tapaamamme ihmiset, ei Oliviakaan ollut suunnitellut tänne asettuvansa mutta niin siinä vain oli käynyt. Löydettiin muuten tuliaisiksi Tromssasta Muumi-muki niin oli kiva mennä kylään, kupissa oli vieläpä sellanen arktinen maisema niin sopi hyvin teemaan.

Kaikkia tarinoita kuunnellessamme olimme kaikki kuitenkin vakuuttuneita siitä, ettemme pidemmän päälle voisi asua näin. Miettiä suihkussakäymiset töiden mukaan koska kotona ei ollut suihkumahdollisuutta, sumplia pyykinpesut kaverin luona, kantaa juomavettä kanistereissa autolla keskustasta 4 km:n päästä. Ajatuksena tällainen arktinen unelmamökki on oikein kotoisa mutta käytännön puolella on kyllä monenlaista haastetta.

Kahvittelun jälkeen koitti totuuden hetki: meidän kauan mouhoama arktinen uinti. Olihan se tehtävä kun asiasta oli jo päätetty eli ei auttanut kuin hypätä Olivian maasturin kyytiin (käynnissä olevaan autoon oli helppo palata, nopeasti lämpöiseen jääkylmän uinnin jälkeen) viereiselle matalalle rannalle. Olivian pihasta olis ollut muutaman metrin pudotus mereen. Sattumalta juuri meidän uinnin h-hetkellä paikalle kurvasi Olivian norjalainen mies, ihmettelemään hullujen suomalaisten päähänpistoa. 

Vesi oli 0,1-asteista ja ilma varmaan noin -10, ja toden totta pulahdus tehtiin mutta hyvin hyvin nopeasti. Kipristely koko kropassa oli aivan toisella tasolla kuin missään muualla aiemmin meidän lyhyen mutta intensiivisen kylmäuintiuran aikana. Olivia vei meidät kotiin ja kiitimme kovasti mukavasta iltapäivästä sekä tietysti lupasimme näyttää hänelle kotimaamme parhaita puolia vastavierailulla tulevaisuudessa.

Kämpillä lämmitteliin ja halittiin viltin alla ja jalkakylvyssä, ja keksittiin vielä vikan illan kunniaksi lähteä meidän toissailtaisten bilekavereiden kanssa vielä jäähyväiskaljoille. Oli kiva höpötellä ja kiittää kivasta reissusta – mimmin kanssa tullaan näkemään hyvin pian Bergenissä!

Niinhän sitä sanotaan että kaikki hyvä loppuu aikanaan – niin myös meidän seikkailu Huippuvuorilla! Viimeisenä aamuna meillä oli tosi haikea mutta kiitollinen olo kaikesta mitä oltiin saatu kokea. Laitettiin kamat kasaan ja lähdettiin pienelle aamukävelylle naapurikylään, Nybyeniin. Siellä bongattiin ensin Olivian Toyota ja sitten Olivia – kun on näin valtavasti sosiaalista elämää Huippuvuorilla, on vaikea paeta kaikkia tuttuja hetkeksikään! Tän reissun aikana me siis oikeesti törmäiltiin kadulla toistuvasti meidän "kamuihin" ja moikkailtiin vaikka ketä kylillä eli kyllä voi vajaaseen viiteen päivään tutustua suureen osaan saaren väestöstä ha ha! Hän oli nuotiolla työpaikkansa, vähän kuin ammattikoulun opiskelijoiden kanssa ja todettiin vaan että aikamoisia koulupäiviä toisilla, moottorikelkkailua ja grillailua... (Paraskin puhuja kun ei käy koulua tyyliin ollenkaan) Nybyenissä ei ollut mitään muuta nähtävää kuin neljäs (?) kaikista jääkarhuvaroituskylteistä ja todettiin, että onneksi ei päädytty majoittumaan sinne.

Käytiin vielä viimeisillä asioilla keskustassa: postissa ihmettelemässä superhienoja Svalbard-postimerkkejä ja -leimoja, jotka saatiin lähettämiimme postikortteihin perheiden iloksi, ja pienillä ostoksilla. Mentiin myös ihailemaan upeita jääkarhu- ja muita arktisia valokuvia Wildlife Travel -valokuvamuseossa. Vielä kiinnostavampaa kuin itse valokuvat oli kyllä keskustelu museon ainoan työntekijän kanssa, sillä hän kertoi yhden jääkarhun hyökänneen miehen päälle juuri tänä aamuna, tismalleen samassa paikassa kuin jossa oltiin retkellä ja lounashetkellä sunnuntaina eli Mohnbuktassa itärannikolla. Oltiin tietysti aivan shokissa tästä, kyseessä kun saattoi olla sama karhu jonka jälkiä nähtiin alueella ja ehkä olikin siis hyvä ettei nähty niitä jääkarhuja...  Mies ei onneksi kuollut ja selvisi ilmeisen vähällä tilanteen huomioon ottaen, kun pystyi itse kävelemään helikopterista aiemmin mainittuun pikku sairaalaan, mutta jääkarhu sai luodin :(

Sama ranskalainen rouva kertoi meille vaikka mitä tarinoita svalbardilaisten kohtaamisista jääkarhujen kanssa ja vaikutti aidosti tuohtuneelta siitä, miten usein ihmiset ampuvat jääkarhuja vaikka jääkarhut olivat Huippuvuorilla ensin. Niitä ammutaan ihmisten henkien säilyttämiseksi, vaaratilanteiden yhteydessä, keskimäärin pari kolme vuodessa. Olisimme mielellämme kuunnelleet häntä vaikka kuinka pitkään, mutta lounas ja lento kutsuivat.

Käytiin vielä lähtiessä lounaalla ja monet ravintolassa puhuivat aamun jääkarhuhyökkäyksestä. Tässä kuva nokkelasta baarin nimestä, Svalbardilla sijaitseva Svalbar! Käytiin hakemassa tavarat majatalolta - jonka Facebook-profiilikuvaksi meidät oli muuten juuri vaihdettu kun halusivat kuvata meidän iloista trioa mainosmatskuksi - ja yks meidän biletutuista vei meidät kentälle kunnon maasturilla. Saatiin siis mennen tullen kyydit kentälle, kyllä tutustuttiin sentään ystävälliseen porukkaan!

Lentokentän maisemat, parin euron vohvelit (halvin lentokenttä missä on ikinä oltu) ja tietysti upeat näkymät lentokoneesta sekä hauska matkaseura (joka olikin tietysti meidän ekana iltana tapaaman suomalaisen miehen naapuri ja Olivian miehen vanha kollega) loivat meille vielä viimeiset hyvät muistot Huippuvuorilta.

Mietin pääni puhki mitkä kaikista reissuista ois kaikkien aikojen parhaita ja tää arktinen seikkailu asettui kyllä top 2-kärkeen Galapagossaarten lisäksi (2018 alkuvuodesta). Miten voikin niin moni asia mennä putkeen: täydellinen matkaseura täysin samalla haippifiiliksellä kuin itse ja huikea kemia niin matkasuunnitelmien kuin ihmisten tapaamisen ja kaiken muun suhteen, huikeet kelit Huippuvuorilla, huikeen hyvät retket ja kaikki suositukset reissun varalle kontaktien kautta, niin mieletöntä vaan että tätä kestää sulatella ja pitkään. Onneksi saatiin pehmeä lasku "arkeen" ja jatkettiin reissua vielä pari päivää. Siitä lisää lähitulevaisuudessa!