Naapurissa 1/2

I'm back!! Onpa aikamoinen reissukuukausi takana. Sen mukaista blogia tiedossa!! Mielessä on nyt valtavasti tarinoita ja päässä muistoja sekä kamerasta ja kännykässä, sekä mun että kavereiden, on plakkarissa tuhansia kuvia ja niistä pitäis nyt merkittävimmät valita tänne!

Tossa kolme viikkoa sitten, melkein heti Machu Picchulta palattuani lähdettiin rajan taakse mun ihanimmista ihanimman belgialaisen kämppiksen Louisen kanssa. Mimmi ehdotti reissua jo aikaa sitten ja olin että miksi ei, muuten ei Perusta poistuttukaan tän syksyn aikana kun täälläkin niin valtavasti nähtävää. Vasta lentojen ostamisen jälkeen kävi ilmi, että mun pitäis muutenkin poistua maasta (tai tehä paperisota ja maksaa) uusiakseni viisumin! Eli kaks kärpästä yhdellä iskulla!

Näihin aamukahden tai -kolmen herätyksiin alkaa jo tottua, nyt sen verran monta lentoa lähtenyt aamuyöllä. Jotkut kaverit on jo ehdotelleet että mun kannattais miettiä kämppää lentokentän vierestä - kieltämättä tänä vuonna tulee kyllä lenneltyä samaan tahtiin kuin linnut. Mutta eiks se niin mee, pitää takoo kun rauta on kuumaa! Pirtsakoina saavuttiin siis La Paziin sopivasti aamuruuhkiin, oltiin reissussa siis torstaista seuraavan viikon sunnuntaihin. Mä olin elänyt siinä uskossa että La Paz on Bolivian pääkaupunki ja piste. Mutta asia ei ookaan ihan niin yksiselitteinen. Sucre, jossa käytiin reissun keskivaiheilla, on hallinnollinen pääkaupunki ja ainakin kaikki sucrelaiset pitää sitä ainoona ja oikeena pääkaupunkina. La Paz on moninkertaisesti isompi ja siksi helposti omaksuu pääkaupungin roolin. Tais olla eka kerta kun saavuin johonkin maahan ja kuulin ettei sen pääkaupunki ookaan se jonka olin aina luullut olevan! Tutkin tätä vielä netissä ja kävi ilmi, että esimerkiksi Etelä-Afrikalla on jopa kolme pääkaupunkiehdokasta eli kyllä muillakin on epäselvyyksiä!

Käytiin kaupunkikierroksella ihan ohjatusti, kierroksen nimi oli 'Be like a local' eli ei ollut mikä tahansa rakennusten historiasta luennoitseva opas vaan oikeasti meille kerrottiin tosi paljon kulttuurijuttuja ja miten bolivialaiset kokee joitain asioita, se oli ihan super mielenkiintoinen. Esimerkiks en ois ite varmaan edes huomannut mutta tossa La Pazin kongressitalon seinässä oleva iso kello on peilikuva normaalikellosta. Siihen syy on, että Bolivia haluaa olla kapitalismin ja USA:n vastakohta eli jopa seinäkello on eri päin, aika kova symbolinen ele. Vanha presidentti oli puoliksi bolivialainen ja puoliksi jenkki ja ilmeisesti ihan kiitettävästi hyödytti jenkkibisneksiä Bolivian kustannuksella. 

Lisäksi yli sata vuotta sitten menetetty pääsy merelle - nykyisin Chileä ja Perua - kaihertaa bolivialaisia edelleen ja jonkinlaisen kaistaleen takaisinsaamisesta yritetään neuvotella vieläkin. Siksi Bolivian kansojen ja maan virallisen lipun lisäksi tuossa tuulessa heiluu lippu, jota alettaisiin käyttää mikäli merikaistale saataisiin takaisin. Lattareissa ei oo monta maata joilla ei olis rantaviivaa ja ymmärtäähän sen että tollainen pala historiaa niin harmittaa.

Yleisesti ottaen Boliviassa moni asia muistutti Perua niin paljon että meinattiin välillä unohtaa että oltiin eri maassa. Ruoka oli käytännössä samaa, samoin paikalliset ja heidän vaatetuksensa, mutta sen sijaan huomattiin taikauskoisuuden olevan ihan eri luokkaa kuin koti-Perussa! Tosi monen pikku kioskin ja kojun ja kaupan ovella roikkui kuolleita laamoja tai muita eläimiä, nähtiin myös laamojen sikiöitä ym. kivaa. Kuulemma tuovat hyvää onnea. Myös talojen perustuksiin on haudattu kaikenlaisia uhrauksia, kiva! Ihmettelin kun noi ei haisseet yhtään!

Bolivialaiset varsinkin naiset oli tollaisia lyhyitä ja pyyleviä hattutätejä, ei yhtään niin hymyileväisiä ja ystävällisiä mun mielestä kuin perulaiset vaikka samannäköisiä ja pukeutuivat samaan tyyliin viittoihin, essuihin ja hameisiin. Olipa yleistävä kommentti mutta oikeesti tosi sama muoti kaikilla. 

Kierroksella käytiin myös hautausmaalla, mikä oli hieno kokemus, tosi koristeellinen ja kaunis paikka. Hautapaikka maksaa tuhansia euroja muutamaksi vuodeksi kerrallaan ja jos ei sit oo enää varaa maksaa, ruumis kipataan jätekasaan tai hankkiudutaan muuten eroon, tuossa pikku kaapissa se ei sit enää saa olla. Vaan presidenteillä ja muilla isoilla jehuilla on ikuinen paikka. 

Koko reissu muuten kului melkein pää pilvissä, vajaassa kolmessa kilsassa vähintään ja enintään 5000 metrissä. La Paz onkin maailman korkein pääkaupunki (vai onko!!) ja siellä on isoin gondoliverkosto julkisena liikenteenä. Aika hauska että noi gondolihissit joita on useita linjoja ja joista normaalisti rahastettais turisteilta vaikka kuinka, toimii ihan siinä missä bussit ja ratikatkin tyyliin alle eurolla napa!

La Pazista suunnattiin Copacabanalle Titicaca-järven rantaan. Se puolestaan on maailman korkein järvi Perun ja Bolivian rajalla. En ollut menossa sinne kun oli niin paljo muita reissuja korkeemmalla prioriteetilla mutta sitten Boliviassa päätettiinkin ex tempore käydä sitä kautta kun se oli aika lähellä La Pazia ja Bolivian puoli onkin kuulemma kauniimpi. Se järvi on valtava, vielä melkein kaks kertaa Saimaan kokoinen ja sekin on sentään iso. 3800 metrin korkeudessa sijaitsee. Melkein koko reissun mua ahdisti aina välillä henkeä, toisinaan heräsi myös yöllä siihen tunteeseen. Jännä ajatella että Suomessa ees Haltin huippu ei oo kuin kolmasosa tai jopa neljäsosa noista korkeuksista missä ihan vaan käppäiltiin kadulla!

Bussimatkaan kuului myös pakollinen Titicacan ylitys, joka olikin ehkä jännittävin venematka tähänastisessa lyhyessä elämässäni. Muutaman sadan metrin venematkan ajan olin varma että se uppoaa, oltiin moottorin vieressä ja aina kun nähtiin savulta eteemme, huomattiin että pohjalaudat irtoilivat sinne sun tänne ja muutenkin ei ollut mitään luottoa siihen settiin... Päästiin kuin päästiinkin vastarannalle! Tossa kuva ihan osuva kontrasti bolivialaisten naisten tyylistä - toiset suoraan 20-luvulta ja toiset ihan perus huppareissa, sekin riippui selvästi kaupungista mutta yllättävän paljon niinku vuodelle 2017 voi olla noin perinteistä tyyliä monella! Ja se pisti silmään että miehet sit ihan perus jamppoja ja verkkapuvuissa, näytti kuin ois ollut vuosisata eroa vaimoihinsa.

Me mentiin sillä pikku veneellä ja ihmeteltiin millä bussi saadaan yli. No se vasta näytti tuhoontuomitulta projektilta. En vieläkään käsitä miten se onnistui, mutta se vietiin tollasten lankkuveneiden kyydissä vaan, pikku moottorin avulla. Huhhuh! Yks reissaaja jonka kaa puhuttiin oli nukkunut bussissa eikä tajunnut että sieltä piti poistua, ja päätyi ylittämään järven bussin kyydissä muutaman paikallisen mamman kanssa. Mä oisin ennemmin joutunut veden varaan pikkusessa avoveneessä kuin bussin sisässä!

Kun säikähdyksestä selvittiin ja päästiin taas maan kamaralle, oli hymy herkässä. Brasilian Copacabana on vissiin se mistä lauluissa lauletaan ja se tunnetumpi turistikohde, mutta kyllä vaan oli Boliviankin Copacabanassa jotain erityistä. Aurinko helli meitä ja syötiin tuoretta taimenta rannassa, se oli muuten varmaan koko syksyn paras lounas. Oon niin korviani myöten täynnä perus ruokaa että syön yleensä aina kalaa raflassa, ja tää oli ihan omaa luokkaansa.

Yövyttiin Isla del Solilla, auringon saarella jossa nimensä mukaisesti aurinko paistoi aamusta iltaan. Se oli tosi rauhallinen pieni saari reilun tunnin venematkan päässä Copacabanasta. Siellä saatiin olla ihan omissa oloissamme. Käytiin pikku hikella pikku inkatemppelillä, nähtin aaseja ja laama, käppäiltiin kukkulalle katsomaan auringonlasku. Nukuttiin pikkuruisessa perhehostellissa femmalla naama ja syötiin kynttilänvalossa illallista ravintolan ainoina asiakkaina. Paitsi sinne eksynyt yksinäinen reppureissaaja joka kutsuttiin meidän pöytään ja jonka kanssa höpistiin kolme tuntia katsomatta kelloa. Tollaset kohtaamiset ihan parhaita. Käveltiin kotiin taskulampun valossa valtavan tähtitaivaan alla ja melkein eksyttiin. Sanoin Louiselle että täydellisen päivän päättää tähdenlento, ennen ei mennä nukkumaan. Ootettiin ehkä kaks minuuttia ja sitten lensi tähti. Yks reissun parhaista päivistä oli toi!

Eikä seuraavan aamun herätyskään ollut hassumpi, kellon ympäri nukuttua kun heräät tuohon maisemaan, kyllä hymyilyttää vähempikin.

Sen oikeesti unohti että toi oli järvi eikä meri!!

Copacabanalla tullessa kateltiin kuuluisaa autojen kasteseremoniaa - taas vähän lisää taikauskoisuutta - tuo kuulemma turvaa ja hyvää onnea autolle. Ne kasteli niitä kokiksella ja ties millä juomilla, edessä oli skumppapullot odottamassa seremonian päätöstä ja pappi vihki sitten jollain risulla uutta autoa. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, kaikki asianomaiset oli ihan fiiliksissä!

Louisea vähän hävetti mutta totta se oli - hän söi Boliviassa ekaa kertaa Perun yhtä tärkeimmistä ruokalajeista, cevicheä. Siihen tulee yleensä siis limellä kypsytettyä raakaa kalaa, punasipulia, maissia, bataattia tai perunaa, korianteria jne. Mä tykkään kyllä, se on tosi raikasta. Henki vaan haisee sitten ku niin paljon sipulia!!

Tässä oli mun paluubussimatkan kohokohta: valtava huone täynnä meloneja. Kaikenlaista ihme bisnestä näkee täällä päin kauheesti muutenkin. Kadulla joku saattaa myydä pyykkipoikia pikku jakkaraltaan. Tai vessan naulakoita. Tai vaan terottimia. Tällaisia yksityisyrittäjiä löytyy jos jonkinlaisia! Ei siis oo välttämättä näinkään hienoja fasiliteetteja vaan voi olla pikku kaulassa roikkuva kori tai sit vaan maassa paperinpala, jonka päällä tuotteet ovat esillä...

Satuttiin La Pazissa kävelemään just jonkun super tanssikoulun videon kuvauksiin, ai mitä pukuloistoa!

Me nukuttiin kymmenestä reissuyöstä kolme bussissa!? Aikamoista! Kaks niistä öistä oli kuin ois kotona nukkunut, niin hyvä bussi osui. Kolmas onkin tarina erikseen. Seuraavana oli suunta Uyunin suola-aavikolle, maailman isoimmalle. Siellä oli edessä kolmen päivän road trip, sekä suola-aavikolla että sitä ympäröivissä luonnonpuistoissa. Meidän autossa meitä oli vaan viis ja opas vaikka jotkut firmat änkee kuulemma 7+1, ja kävi hyvä tuuri jengin kanssa. Meillä oli ranskalainen Panamassa asuva pariskunta ja sit brasilialainen Boliviassa asuva perheenisä yksin. 

Ne ranskalaiset oli super hauskoja ja me klikattiin vähän liikaa nelistään, se brassi jutteli sit oppaan kanssa. Tähän oli yksinkertainen syy: sen espanja oli niin 99-prosenttisesti portugalia että me ei saatu mitään selvää. Opas oli ihan mukava mutta ei mikään suupaltti, kertoi lyhyesti ja ytimekkäästi olennaiset. Aikamoinen työ muuten äijällä, tekee noita kolmen päivän trippejä ja on välissä kotona puoli päivää, välillä vissiin jopa yhden yön. Noita retkiä järjestää valtava määrä firmoja ja oli tosi vaikea tietää mikä sit ois oikeesti hyvä, meidän Andes Salt Expeditions oli halvin mitä löydettiin ja sillä oli positiiviset arvostelut netissä. Eikä oo kyllä mitään valittamista, kaikki sujui mutkitta ja oli unohtumattomat kolme päivää. Retki alkoi junien hautausmaalta, jossa vuosikymmeniä vanhat junat ruostuvat ja turret napsii kuvia. Sitten siirryttiin aavikolle ja laguuneille, vuoristoon ja tulivuorille, flamingojen lampiin ja vaikka minne huh huh. Antaa taas kuvien puhua puolestaan - Louiselle kiitos niistä!! Ihan mielettömiä.

Ainoo mikä jäi kaihertamaan - en tajunnut tuoda Suomen lippua tonne lippuaukiolle aavikon keskelle, sitä ei siellä vielä ollut!! Eli joku joka menee seuraavaks, DO IT! (Toisaalta ihan hyvä säästää oma lippu Itsenäisyyspäivän juhlintaan). Ekaa kertaa laamaa lautasella - nyt on trio kasassa kun laamaa, alpakkaa ja marsua syöty! Vuoden lihansyöjä!

Tuolla suola-aavikolla on ihan perus turrejuttu ottaa näitä perspektiivikuvia ja se oli kyllä hullun hauskaa, tehtiin myös video jossa astutaan Pringles-purkista ulos tanssimaan!

Tän lähemmäksi lunta ei tänä talvena päästykään (paitsi helmikuussa sitten). Lumienkelitkin onnistuivat paitsi ettei jäänyt jälkeä ja suola oli ihan hiton kovaa. Ihan sattui ottaa kuvia mahallaan suolassa maaten. Testattiin muuten myös kielellä lipaisten, suolaa oli.

Missäpä muualla oiskaan nukuttu yö kuin suolasta tehdyssä talossa! Lattia - suolaa. Pöydät ja tuolit - suolaa. Sängyn runko - suolaa. Naurettiin että jos ois suolatonta ruokaa nappaa vaan haarukalla lattiasta. Siellä oli aika tosi kylmä, ihan villapaidat päällä ja pipot päässä nukuttiin ja ulos ei tosiaan auringon laskemisen jälkeen ollut asiaa, kauhea viima!!

Toinen päivä tuolla luonnon helmassa kiteytyy yhteen sanaan: flamingo. Nähtiin varmaan parituhatta flamingoa. Huhhu ne on upeita. Nähtiin kolmea eri lajiketta eri punia, toinen toistaan upeampia kaikki. Vielä noissa laguunimaisemissa, aijai! Toi punaisen laguunin väri tulee siis veden betakaroteenista, joka tuulen voimasta sekoittuu värjäten veden punaiseksi.

Jos ekana yönä oli kylmä, en tiedä mikä toka yö oli. Silloin nukuin toppatakki päällä, sisällä oli varmaan alle 10 astetta. Ekana iltana en mennyt suihkuun kun olis ollut tarjolla kun en vaan saanut vaatteita pois päältä, viimeinen asia mitä teki mieli tehdä, no sitten tokana iltana ei ollut enää vaihtoehtoa tarjolla. En ees muista koska olis ollut yhtä likainen olo kuin tolta reissulta kahden bussiyön ja kahden aavikkoyön jälkeen! Onneksi vikana päivänä pulahdettiin kuumiin lähteisiin niin tuli edes vähän hygieenisempi olo ha ha

Oltiin siis ihan keskellä ei mitään, järjettömän kylmä oli taas tuulen puuskiessa! Yöllä oli pakkasta, niin myös kun kello 5 lähdettiin matkaan kohti geysirejä. Oli kyllä tavallista eksoottisempi tiistaiaamu, tulivuorten juurella geysirien puhaltaessa höyryä ja altaiden kupliessa mutaa, huhhuh. Samisalpakkavillapaidoissa pötkittiin koko päivä!

Vikan päivän 8 tunnin ajo oli aika rankka huonoilla teillä ja kahden matkakamun ollessa vatsataudissa. No, päätettiin sitten myötätunnosta hankkiutua itsekin kipeiksi syömällä arabialaisessa raflassa illallista ennen yöbussiyötä. Oli yks huonoimmin nukutuista öistä koko vuonna, tässä bussissa oli ihan järkyttävän kylmä ja tosi epämukavat penkit - täällä Lattareissa on tottunut jo niin super hyviin busseihin että kontrasti oli aika suuri. Yleensä kun on 140 asteeseen kaatuvat penkit jalkatelineellä, peitto ja tyyny ja välillä ruokaakin. 

Loppumatkasta lisää eri postauksessa, tässä suunnilleen puoliväliin asti meidän reppureissu! Kiitos kun kestitte!